Itsestäni hieman lisää

Nyt luultavasti tulee pitkä teksti, sillä ajattelin nyt kertoa kaikki mahdolliset pohjatiedot jottei myöhemmin sitten tarvitse alkaa selittelemään kesken tekstiä.
Eli oon tosiaan 16-vuotias tyttö pienehköltä paikkakunnalta ja käyn 9. luokkaa, syksyllä suuntana samassa koulussa toimiva lukio. Asun kahdestaan sairaseläkkeellä olevan isäni kanssa ja äitini asuu isäpuoleni ja kahden velipuoleni kanssa toisella paikkakunnalla (alle 100km päässä kuitenkin).

Ystäväpiirini on hyvin pieni, minulla on yksi suht hyvä kaveri, joka on rinnakkaisluokalla ja johon tutustuin riparilla reilu vuosi sitten. Ei kuitenkaan olla muuten yhteyksissä kuin seurakunnan toiminnan kautta ja samassa valinnaisryhmässä. Tällä ystävälläni kuitenkin luultavasti on anoreksia, minun takiani. Hän on aina ollut hyvin laiha, mutta nyt alkanut laihduttamaan, pakko tehdä 100 vatsalihasta ja käydä lenkillä, ei voi syödä mitään herkkuja, syö vain minikokoisia annoksia ja pitää itseään lihavana. Ai että kun tunnen syyllisyyttä. Hän on ennenkin oikein imenyt kaikki mun sanomat asiat ja varmaan kun olen joskus hölpöttänyt jotain laihdutuksesta niin hän on imaissut ne itseensä ja nyt itsekin varmaan sairastumassa tähän maailmaan, josta ei pääse irti. Itse käyn koulupsykologilla ja kerroin tästä huolestani (psykologi ei tiedä mitään minun syömisvammailusta, käyn siellä vain masennuksen takia). Hän lupasi välittää tiedon terkkarille joka varmaan sitten tarkastelee tilannetta enemmän. Syitä tähän seläntakana paljastamiseen on kaksi. 1. (suurin syy) En todellakaan halua häntä tänne syömishäiriön maailmaan, josta ei pääse pois vaikka haluaisikin, yleensä ei edes halua. 2. Olen kateellinen. Niin hirveältä kuin se kuulostaakin. En halua, että hän laihtuu yhtään enempää, jotta itse voisin joskus tulevaisuudessa olla laihempi. Kavereihin kuuluu myös yksi samalla luokalla oleva tyttö, joka yrittää olla kanssani säälistä kun ei minulla oikein kavereita ole. Myös toinen tyttö, joka on samalla luokalla, on "kaverini". Hän haukkuu mua tosi usein ja yrittää saada mulle pahan mielen. Hän tasan tarkkaan tietää, että inhoan omaa vartaloani, mutta hän oikein haukkuu oikeissa tilanteissa oikeita asioita ja saa minut vihaamaan itseäni vielä enemmänkin.

Harrastuksia mulla ei oo paljoa. Olen ollut mukana isoskoulutuksessa, jonka kautta olen osallistunut erilaisiin kirkon retkiin, konsertteihin ja nuorteniltoihin ja toiminut kerhonohjaajana. Tämän lisäksi autan viikoittain pari tuntia erästä pyörätuolissa olevaa sairasta iäkästä naishenkilöä. Hän saa aina ajattelemaan, miten onnekas olen kun minulla on toimivat jalat, joilla voi juosta ja kävellä. Lisäksi käyn eräässä "kerhossa", jonka kautta saa erilaisia työtehtäviä ja joista saa aina pientä taskurahaa.

Koulumaailmaa inhoan. Musta liikkuu niin paljon erilaisia juoruja koko koulussa. Ei meillä ole kuin noin 600 oppilasta (yläaste+lukio), mutta vähintään koko yläaste "tietää" ne jutut. Ei niistä yksikään ole totta. Kuulen päivittäin jonkinlaista haukkumista, olen aina se joka jätetään ulkopuolelle ja se jota katotaan kuin likaista kerjäläistä. Kaksi meidän luokkalaista poikaa pasko mun polven n. puoltoista vuotta sitten eikä se tähystysleikkauksenkaan jälkeen ole vielä kunnossa, tästä saan kuulla aina miten esitän ja että haen vain huomiota. Olen aika paljon poissa, oikeastaan aamuisin 1-2 ekaa tuntia menee siinä kun yritän päästä sängystä ylös. Tämän vuoksi luokassani onkin alkanut keskustelu, miksi aina lintsaan ja miten en kuitenkaan tule pärjäämään lukiossa kun en osaa mitään, miksi olen niin vihainen ja suuri kysymys, miten musta on tullut tälläinen. Joskus tekisi mieli huutaa, että musta tuli tälläinen koska te kaikki aina jätätte mut ulkopuolelle ja haukutte ja kiusaatte mua. En ole vielä sitä uskaltanut tehdä, mutta ehkä vielä joku päivä. Keskiarvo on jotain päälle kasin, ei mitenkään surkea muttei hyväkään, mutta tavoitteena  on ottaa loppukevät rennosti ja aloittaa lukiossa sitten puhtaalta pöydältä.

Sitten vähän ihan minusta itsestäni. Tuntuu, että mulla on aina ollut masennus. Löysin tässä pari viikkoa sitten päiväkirjan vuodelta 2006, jossa kerroin kuinka lihava olen ja miten aion joskus tehdä itsemurhan. No, itsemurhaa en ole vielä toteuttanut vaikka joka päivä ne ajatukset pyörivät päässä. Olen masennuksen takia käynyt psykologeilla kaksi vuotta, muttei niistä mitään hyötyä ole. Tarkoituksena on ollut mennä pyytämään terkalta aikaa koululääkärille pyytämään masennuslääkkeitä, mutta en vielä ole uskaltanut. Masennuksen lisäksi mulla on sosiaalisten tilanteiden pelko. Vaikeuttaa todella paljon koulunkäyntiä, tapahtumissa käymistä, leireillä oloa jne. Lievää paniikkihäiriötäkin mulla on.
Mulla on tosi huono kunto, mutta aion nyt alkaa sitä pikkuhiljaa nostamaan, tavoitteena olis että ennen kesälomaa jaksaisin juosta edes 10 minuuttia. Olen mielestäni hieman pyöreähkö ja sitä mieltä ovat muutkin. Itse inhoan lihavia ihmisiä, äitini ja isäpuoleni ovat oikeasti lihavia ja aina säälittää katsoa heitä. Koulussa lihavat oppilaat saavat yleensä ällötysreaktion minussa aikaan. En toki jätä keneenkään tutustumatta lihavuuden takia. 

Thinspona mulla toimii aika moni asia. Erilaiset blogit, kuvat, musiikki ja ihan arkielämä. Luokallani on eräs luonnostaan tosi laiha tyttö ja aina kun sitä katsoo, ajattelee kuinka lihava itse on. Mulla on yhet farkkucaprit, jotka ei mee pohkeesta mun jalkaan, toisin kuin viime kesänä. Tää on yks tosi iso tavote. Sitten ihan vaan muistot laihasta ajasta. Yks isoin muisto, jota en unohda ikinä on riparilta reilu vuos sitten. Yks poikaisonen, aika pienikokoinen (toki isompi kuin minä itse silloin) oli koko leirin ajan hokenut kuinka laiha ja pieni olen. Sitten viimeisenä päivänä kyseinen isonen sanoi, miten olen kevyt kuin keijukainen ja nosti mut yhellä kädellä ilmaan. Sitä muistoo en unoha ikinä, mutta nyt 13 kiloa lihavempana sattuu oikein sisimpään kun sitä ajatteleekin. Mutta nyt vaan päivä kerrallaan, ehkä vielä pääsen takaisin kevyeksi keijukaiseksi. Ja tästä muistosta tämä blogin nimikin tietysti tulee...