Normi lauantai

Tiiättekö sen tunteen kun kävelee jossain kaverin/kavereiden kanssa ja tietää, että on se rumin ja lihavin porukasta? Mulla on tällänen olo aina. Alkaa jo kyllästyttää, että joudun tavallaan häpeämään itseäni koko ajan.  Tänään töiden jälkeen mulle jäi 3 tuntia aikaa, soittelin kolmelle kaverille, jotka ei ees vastanu, yks sano ei ja vihdoin viides pääsi viettämään aikaa mun kanssa. Käveleskeltiin, keinuttiin ja käytiin Hesessä. Otin pienet ranskikset ja zero kokiksen. Kotona viel söin vähäsen riisiä ja kanaa, eli ei syömiset menny putkeen, mutta eihän aina voikaan onnistua.. En vaan malttais oottaa, että olisin laihempi. Käytin tänään mustia farkkujani ja huomasin, että ne on vyötäröltä ainakin 5cm liian isot ja lahkeetkin olivat niin löysät, että tuntui kuin ne olisivat tippuneet päältäni. Ehkä jotain muutosta tapahtuu, tai sitten vain pesukone on pilannut farkkuni...
Vaa'alla en ole vieläkään käynyt ja päätin, ettäen käykään, ennen kuin tuntuu siltä. Kyl se tunne sit joskus tulee, viimeistään sitten jos satun joskus peilistä näkemään muutosta.

Oon haaveillut napakorusta. Kaikki sanoo, että ne on ihan turhia jne, mutta mua on aina napakorut jotenkin viehättänyt. Mulla ei vaan koskaan oo ollut sopivaa mahaa siihen. Sitten kun näen peilistä sellaisen litteän, laihan, täydellisen mahan, niin voin matkustaa junalla lähimpään kaupunkiin ja mennä ottamaan sen lävistyksen. En malttais oottaa sitä päivää ja toivon, että se päivä tulis mahdollisimman pian. Toki tärkeintä on, että se tulee edes joskus.
Mulla on paljon haaveita. Monet hyvin erilaisia keskenään, mutta yhteistä niille on se, että ne tuntuu mahdottomilta. Oon nyt päättänyt, että tää ei tuu olemaan yksi niistä mahdottomista.

"Nouse läski"

Viime päivät menny jotenkin ihan sumussa. En oikein muista mistään mitään ja kaikki on vaan samaa harmaata ilmaa. Päivissä on ollut hyviä ja huonoja puolia. Päällimmäisenä jäänyt mieleen, että olin tänään taas siinä "kerhossa" mistä olen tainnut aikaisemminkin jo selittää. Meil ei ollut siinä oikein mitään ohjelmaa, eräs tyttö kertoi vaihdostaan Koreassa ja oli laittanut pöydälle tavaroita ja istuttii siin lattialla kaikki ja juteltii mitä sattuu ja ihmeteltiin niit tavaroit. Ennen tätä istuin kuitenki sohvilla oottelemas et loputki tyypit tulee ja sitten yks poika tuli tarjoilemaan kaikille jotain piirakkaa ja sit sanoin että "älä tuo sitä mun eteen ku mul on kauhee nälkä ku en oo viel syöny mitää." Tää lause vaan tuli jostain, kaduin sitä heti. Se yritti tyrkyttää sitä mulle ja kun yritin lähtee karkuun nii yks tyttö otti mut kiinni ja ne yritti yhessä syöttää mulle sitä mut onnistuin olemaan syömättä! No, sitten täs lattial istuskellessa puhuttiin kaikenlaista ja mua alko kyllästyttään nii menin vaan maahan pitkäkseni sitten, kunnes tää sama poika siin mun vieres sano, että nouse ylös ja sit sanoin etten jaksa ja sit se sano "nouse läski". Tuntu samalta, että joku ois lyöny mua nyrkillä. Järkytyin. Jäin makaamaan ja tuijottamaan kattoa ja sanoin vaan takasin "mä tiedän, että oon läski". Se yritti korjata sanojaan, kerto etten muka oo, että sen reisi on paksumpi kun mun vyötärö. Sit se tökki mun sääriä sanoen ettei niissä muka oo mitään. Sit se kysy saako se laittaa sen kädet mun vyötärölle kattoakseen miten "ohut" se on. Huusin että ei saa, herranjestas jos se olis laittanu ja tuntenut ne kaikki läskimakkarat. Pelottaa jo ajatuskin. Sit se yritti nostaa mua maasta todistaakseen etten paina paljoo ja vaivalla se sai mut nostettua sen syliinsä, mutta kiemurtelin takas lattialle. Hetken päästä se kidutus loppuikin ja harkitsin jo kävelyä kotiin (se 15km), mutta silti olin laiska ja valitsin junan. Ahdistaa ihan hirveesti, vaikka tiiän että se sano vaan totuuden siitä että oon läski, mutta silti se jotenkin järkyttää kuulla se jonkun toisen suusta. En uskalla mennä vaa´alle. pelkään et sieltä tulee joku läskinumero, sama mikä kuvaa sitä, mikä peilistä näkyy..
Syömiset sentään mennyt ok, ei mitään suuria repsahduksia tullut, mutta välillä niitä, jolloin oon syönyt suht reippaasti kuitenkin. Tänään söin vain pari haarukallista makaronia ja yhden valmisjauhelihapihvin. Liikkumaan en oo pystynyt polveni takia, sitä alkaa särkemään jo kävellessäkin.
Oon jo vähän tutustunut yhteen poikaan täält läheltä. Se tuli yks aamu juttelemaan kun käveltiin kouluun. Kyseli miten oon tykänny asuu tääl, vastasin tyhmänä rehellisesti ja valitin miten en tykkää kun on pieni paikka ja kaverit muualla jne. ja se varmaan ajatteli että oon kauheen negatiivinen ihminen. Tänä aamuna se saavutti taas mut kun kävelin hitaasti, muttei sanonut muuta kuin huomenta.. Olis kiva jos osaisin antaa kivan vaikutelman itsestäni, mutta en näköjään osaa..
Hyvä uutinen on se, että meen retkeilykurssille reilun viikon päästä. Mennään patikoimaan kansallispuistoon, nukutaan yö teltassa, seuraavana päivänä patikoidaan lisää ja melotaan kajakeilla. Laskin, että tuun kuluttamaan sillä liikunnalla siellä n. 1500-2000kcal ja jos pystyn olemaan vähäkalorisella ruualla, niin sehän tarkoittaa sitä, että laihdun varmasti. Toivottavasti mun polvi vaan sit kestäis sen..

Koulu alkanut...

Mulla alko koulu jo torstaina, lukion ykköselle siis menin. Oli ihan hirveetä. Kun nyt asutaan tääl pikkupikku kyläs nii joudun menee linkul ison tien varresta kouluun, joka on sama rakennus kuin yläastekin. Matkaa tien varteen joku 12-15min, eli ei pitkästi ja sit linkul joku 15min matka. Ahdistaa ahdistaa ahdistaa! En tunne täältä ketään. Oman ikäseni tunnen nimeltä kun jossain tekemisis niiden kans ollut eskaris ja sit riparilla. Naapurissa asuu mua vuotta vanhempi, esittäytyi mulle nimeltä ekana päivänä linkus ja tokana päivänä pysäkil mua vuotta vanhempi poika esittäytyi mulle, mutta en oo jutellut kenenkään kanssa. Kaikilla muilla on joku kaveri ja juttelevat linkussa ja minä istun ihan hiljaa, etin vain tyhjän paikan jonkun vierestä joka ei näytä ilkeältä. Kouluun meno viel on ihan ok, mutta sieltä pois tulo. Voi sitä ahdistuksen määrää. Nousen linkkuun, etsin sen tyhjän penkin. Kuuntelen matkan musiikkia, kunnes alan kyttäämään omaa pysäkkiäni. Odotan, että joku sanoo et pysähdy seuraavalle ja yleensä sanookin, mutta nyt tänään en kuullut/huomannut/tajunnut että joku on sanonut/pysähtyy automaattisesti siihen mun pysäkille ja sanoin ite et seuraavasta ja se bussikuski näytti siltä että oon ihan idiootti. No, vähä ennen ku se pysähty nii nousin ylös kun halusin vaa nopeesti pois mut horjahin ku se pysähty ja kaikki katto mua ja meinasin kuolla siihen paikkaan ihan vaan häpeästä. No, sit pikakävelin vaan tänne pienemmälle tielle. Ongelmahan tässä on se, että ison tien varresta haarautuu tie kahelle tielle ja oon kävellyt nyt tähän asti tota yhtä tietä, vaikka kaikki muut menee toista tietä, koska se on ihan pikkasen lyhempi. Ja ne varmaan pitää mua ihan idioottina kun meen sitä toista tietä, mutta en nyt enää kehtaa vaihtaa tievalintaani, joten menen seuraavat kolme vuotta tuota pidempää tietä.
Toi koulumatka tuottaa suurimman osan ahdistuksestani tällä hetkellä. Toinen iso ahdistuksen aihe on lukio. Hukun läksyihini. Mulla on tässä jaksossa uskontoa, maantietoa, historiaa, matematiikkaa, terveystietoa ja musiikkia ja liikuntaa. On ollut nyt kolme kunnollista koulupäivää ja mennään kaikis jo sivuil 50. Enkä oo ehtinyt lukee mitään kun aika loppuu kesken. Oon kotona 16.10, syön/oon hieman koneella, alotan läksyt joskus 17 aikaan, teen niitä tunnin, jolloin alkaa Suurin pudottaja ja meen katsomaan sitä, nukahdan tuoliin ja nukun johonkin kahdeksaan asti. Sitten mun päätä särkee, otan lääkkeen ja katon vähän telkkaria oottaen lääkkeen vaikutusta. Kello onkin jo yhdeksän, alan valmistelemaan seuraavan päivän vaatteita ja koruja, juttelen kavereille facebookissa ja yhtäkkiä kello onkin jo 23.30 ja pakko pakata laukku ja mennä nukkumaan, kun herätys 6.00.
Tää toistuu joka päivä. En tiiä miten jaksan tätä enää ens viikollakaan, kun nyt jo ahdistus ja väsymys niin kova, että koko ajan tuntuu ajatus kuolemasta mielyttävämmältä. Pääsin jo niistä vähäksi aikaa eroon, mutta nyt taas ajatukset vaihtuneet. Joka kerta, kun kävelen sillalla, mietin miten järvi houkuttelee hyppäämään. Joka kerta, kun otan särkylääkkeen, kuulen miten lääkekaapin purkit huutavat "syö meidät kaikki". Joka kerta kun näen keittiössä puukon, kuulen mielessäni, miten se käskee tekemään pari viiltoa.
Tän kaiken päälle kun vetää vielä syömiset. Liikkumaan en oo ehtinyt enää koulun alettua, mutta syömiset mennyt ihan ok. Syön ekan kerran koulun jälkeen kunnon ruokaa jonkin verran ja illalla pari palaa suklaata, sillä mulla on ollut niin kova makeanhimo että oon sortunut nyt sit parina iltana. Vaakaa en uskalla mennä katsomaan, pelkään että se näyttää jotain kamalaa ja ahdistun vain lisää.