Leireilyä ja koeviikon odotusta

Olin viikonloppuna leirillä isosena. Leiriläisinä oli tän vuoden riparilaisia, suurin osa siltä millä mä olin ollu kans isosena. Olin aika yksinäinen, riitaannuin kaverin kanssa, jonka takia en sitten puhunut muillekaan isosille vaan viihdyin paremmin leiriläisten joukossa, en halunnut edes esiintyä meidän isosten näyttelemissä sketseissä. Leiri meni silti ihan ok. Juttelin parille uudelle ihmiselle ja joskus nekin tuli jutteleen mulle. Viihdyin tosin paljon myös ihan yksinäänkin silloin kun ei ollut mitään ohjelmaa. Syömiset meni ok ja leirin jälkeen menin vaa'alle. 46.8kg. Ihan jees, tästä on hyvä jatkaa laihduttamista.
Iskän kanssa menny surkeesti. Mä oon koko ajan itsekin äkäinen mutta sekin huutaa mulle ja paiskoo tavaroita ja uhkailee vaikka millä. Sanonut parin päivän sisään varmaan 5 kertaa että sen puolesta voisin muuttaa muualle. Joskus tekis mieli sanoo että niin tekisinkin jos vaan voisin...
Koeviikko alkaa torstaina. En oo lukenut mistään mitään ja luultavasti tuun kuseen ne kaikki kokeet, sillä edellisenä iltana lukeminen ei kuulemma auta.. No, en aio ottaa stressiä. Ne menee miten menee ja ens jaksoon voin taas sit tsempata enemmän. Tää eka jakso voi mennä vaikka lukioon totuttelemisen piikkiin.
Oon löytänyt uuden rakkauden. Nimittäin Paussin välipalapatukat. Makuna suklaa, kaloreita yhdessä 85 ja maistuu mielestäni paremmalle kuin oikea suklaapatukka. Ovat jopa halvempiakin, yksi kuuden paketti maksaa 2.25e, mikä tekee kappalehinnaksi n.38snt. Näitä olen antanut itselleni luvan syödä yhden päivässä, jos tulee nälkä/herkkuhimo. Loistava pelastus, jonka ansiosta en rupea syömään mitään suklaata tai tekemään mitään jättiannoksia. En olekaan syönyt mitään muuta herkkua yli viikkoon. En muista milloin olisin ollut yhtä pitkään herkuttelematta.
Mitä pidemmälle syksyä mennään, sitä synkemmiksi mun ajatukset koko ajan muuttuu. Eilen ajattelin vain sitä, että kun jos joskus olen taas laiha niin jos silloinkin asiat tuntuu näin vaikeilta, niin voin sitten tyytyväisenä luovuttaa. Sitten ihmisten ei tarvi kärsiä kantaessaan mun arkkua kun en paina paljoa. Tuntuu ettei tuu enää niitä pieniäkään toivon pilkahduksia, vaan koko ajan tuntuu kurjemmalta.

Muistan sen ajan kun mulla oli tollanen maha ja housut olivat liian suuret, ei tosin ihan noin kuin tossa kuvassa mutta melkein. Haluun kokee sen tunteen vielä joskus uudestaankin, enkä luovuta ennenkuin saavutan sen.
Tiedän, että se on mahdollista. Jos pystyin siihen aiemminkin, pystyn siihen nytkin. Silloin se ei ollut edes vaikeaa, ehkä se tälläkin kertaa muuttuu yhtä helpoksi kuin silloin. Sitten kun saan sen oikean motivaation siihen, se tulee sujumaan kuin itsestään. Täytyy vain odottaa kärsivällisesti, mutta sitähän sanotaan, että lopussa kiitos seisoo..