Pitkästä aikaa

Jouluna meille tuli iskän kanssa ihan kamala riita, jonka takia tietokoneeni takavarikoitiin, jonka takia en sitten tänne ole päässyt kirjoittelemaan. Nyt kuitenkin sain koneeni takaisin, joten tännekin ajattelin kirjoitella kuulumisia.
Sain painoni alle 46 kilon ennen koulun alkamista, mutta nyt se on taas kivunnut takaisin 47 kiloon. Tunnen itseni epäonnistuneeksi, mutta yritän olla luovuttamatta, etten ala ahmimaan. Nykyään olen yrittänyt syödä enemmän säännöllisesti, jottei tulisi niin paljoa mielihaluja ja se on oikeasti toiminut. Nykyään aamupalani on yksi ruisleipä ja teetä. Koulussa syön näkkileivän, salaattia ja vettä ja kotona koulun jälkeen pienen annoksen kotiruokaa. Illalla syön joko hedelmän tai jogurtin. Kaloreita tulee yleensä päivässä n. 700 ja nyt viikon ajan paino on hieman laskenut, joten uskon että tämä tekniikka auttaa laihtumaan pitkällä tähtäimellä. Mahanikaan ei ole iltaisin niin turvonnut kuin yleensä, mikä antaa toivoa, että vielä joskus saan mahan joka muistuttaa enemmän kuoppaa kuin palloa. Lisäksi tilasin askelmittarin, joka mittaa päivittäiset askeleet, liikunnalla kulutetut kalorit sekä perusaineenvaihdunnan kalorit. En tiedä miten luotettava tuollainen on, mutta ajattelinpa ostaa sen, jotta saan motivaatiota liikkua enemmän. Huomisesta alkaen otan joka päivä sen 10 000 askelta, mikä on se vähimmäismäärä.

Keskiviikkona autoin mun kahta tätiä mun mummon muutossa hoitokodista toiseen. Mun mummolla on alzheimer ja on tosi surullista kattoo miten se on nykyään jo ihan sekaisin kun ei tunnista kaikkia ihmisiä eikä aina tiedä missä on eikä muista mitä sille on sanonu minuutti sitten. Siinä muuton yhteydes mun toinen täti halas mua kiittääkseen kun tulin auttamaan ja sit se alko ihmettelemään miten laiha oikein olen, ettei kuulemma tunnu muuta kuin luita. Pelkään, että se alkaa epäilemään jotain joskus. Se on jo aikaisemmin ihmetellyt miksi syön niin vähän. En haluaisi tuottaa sille huolta kun sillä on omiakin huolia kun sillä on vaikea syöpä mikä ei tule koskaan paranemaan.

Pelkään tosi paljon sitä milloin tätini kuolee, koska tiedän, että se tulee kuitenkin tapahtumaan jossain vaiheessa. Musta tuntuu, että koko ajan on uhka, että joku mulle tärkeä ihminen saattaa kuolla koska vaan. Äidilläni on sydämessä jotain häikkää ja pappani on jo kauemman aikaa näyttänyt ja vaikuttanut sairaalta, vaikkei ole sanonutkaan mitään. Isäni on koko ajan huonossa kunnossa ja masentunut. Isäpuoleni, joka on minulle myös tärkeä vaikkei sukua olekaan, on todella ylipainoinen ja sairastunut jo mm. diabetekseen, joten ei hänkään elämänsä kunnossa ole. Pelkään kuolemaa muiden osalta enemmän kuin itseni. Pelkään sitä, koska se on niin vaikeaa ymmärtää, ettei kuolleelle henkilölle enää koskaan voi sanoa mitään, ei voi halata, ei voi enää koskaan kuulla hänen ääntään. Mua ei pelota se että itse kuolisin. Ei mua pelota tietämättömyys siitä, mitä sitten tapahtuu. Oikeastaan mua jännittää, onko kuoleman jälkeen enää mitään? Onko oikeasti taivasta tai helvettiä? Vai onko sielunvaellus kenties totta, mitäpä jos synnyn uudestaan vaikkapa mangustiksi? Tai mitäpäs jos minusta tuleekin aave? Näihin kysymyksiin ei mielestäni voi olla oikeaa eikä väärää vastausta, sillä sitä ei voi todistaa, sillä ne jotka kuolee, eivät voi kertoa mitä sitten tapahtuu vai tapahtuuko mitään. Sen näkee sitten itse kun sen aika koittaa.