Ahdistaa

Tällä hetkellä lintsaan koulusta. Nukuin aamulla tunnin pommiin, join 2dl sokeritonta mansikkakeittoa, tein ruotsin kokeen ja olin vähän aikaa kuviksen tunnilla ja menin kaverin kanssa syömään. Söin pienen ruisleivän pienellä määrällä voita ja pari haarukallista perunamuusia. Nyt sitten olen kotona, sillä meillä on kulttuuripäivä. En ollut ilmoittautunut minnekään, kun ei mikään oikein kiinnostanut enkä halunnut mennä yksin minnekään. Meinasin mennä erään tutun pitämään karaoke pisteeseen, mutta koska en osaa laulaa, päätin lähteä kävelemään kotiin päin. Ahdistaa, sillä tunnen syyllisyyttä vaikka en olekaan poissa mistään tärkeästä. Lisäksi olisin halunnut nähdä päivän loppuohjelman, mutta en sinne viitsi mennä vaikka koululle onkin vain 500m. En tiedä myöskään onko meillä vielä koulua sen jälkeen, joten saattaa olla etten mene matematiikan tunnillekaan.

En tiedä mitä tekisin. Ahdistaa kun menin syömään turhia kaloreita. Ahdistaa kun eräs tuttu katsoi selvästi mahaani, miten iso se on ja miten kaverini vertasi tikkureisiään minun valasreisiini. Tekisi mieli lähteä lenkille, mutta en kehtaa jos joku tuttu tuleekin vastaan. Pitäisi käydä terkkarilla varaamassa lääkäriaikaa, mutta en sinnekään uskalla mennä kun en tiedä ottaako terkkari tänään normaalisti vastaan ilman ajanvarausta. Pitäisi mennä katsomaan, myydäänkö tällä paikkakunnalla missään askelmittareita. Inhoan epätietoisuutta. Inhoan sitä, kun ei tiedä tarkalleen mitä tulee tapahtumaan. Inhoan ajatella tulevaisuutta, kun ei tiedä mitä siellä on. Inhoan ajatella iltapäivää ja sitä kun pääsen vaa'alle kun iskä herää (vaaka on makuuhuoneessa, esitän aina että menen muka katsomaan lämpötilaa), sillä en tiedä paljonko vaaka näyttää. Ahdistaa iltapäivällä oleva fysioterapia kun se tyyppi näkee mun läskit jalat ja jos valitan selästä, niin se tyyppi näkee miten läski peittää mun selkärangankin. Kaikki vain ahdistaa...